VAIHTOEHTOISIA VALONLÄHTEITÄ JA PLANETAARISIA LIIKKEITÄ

Kulttuurien kehityksen alkuajoista alkaen ihmiset ovat kokeneet metafyysistä yhteyttä maailmankaikkeuteen valon ja taivaankappaleiden havainnoimisen kautta. Valo oli henkilöitynyt jumaluuksiksi tai jumalallisen symboleiksi. Vuotuiset uskonnolliset ja yhteisölliset juhlat perustuivat auringon kiertoon, valon lisääntymiseen ja katoamiseen.

– Tarja Ervasti teoksessa Valaistuksen historiaa (2017).

Edeltävässä esseessä Reppuun mahtuva valosuunnittelu keskityin vähentämään valaisimien määrää esitystuotannossa ja selvittämään valaisimien valmistusmateriaalien alkuperää. Valitettavasti Svett-teosesimerkissä olleen ARRI SkyPanel-valaisimen teknologisia kytköksiä esimerkiksi konfliktimineraaleihin ei pystynyt läpivalottamaan – tietoja valaisimessa käytettyjen materiaalien alihankintaketjusta ei ollut saatavilla laitevalmistajalta.

Entä jos valosuunnittelun toteuttaisi vaihtoehtoisella teknologialla, jonka ympäristökuormituksesta sekä materiaalisista koostumuksista olisi saatavilla tarkempaa tietoa?

Tarkastelen kahta teosta, esitysinstallaatiota PET (Kiasma-teatteri, 2017) sekä ympäristön valonlähteistä ja lisätystä äänestä koostuvaa julkista teosta A Scene II (HAM Helsingin taidemuseo, Helsinki Biennaali 2021), joissa olen ollut jakamassa tekijyyttä planetaaristen liikkeiden sekä säätilan kanssa. Pohdin, millä tavoin teokset ottavat mahdollisesti askeleita kohti ekososiaalisesti kestävämpää teostuotantoa.

Esitysinstallaatio PET sai ensi-iltansa joulukuussa 2017 osana Nykytaiteen museo Kiasman ARS17-näyttelyn ohjelmistoa. PET on lyhenne sanasta polyetyleenitereftalaatti ja tarkoittaa kestomuovia, jota käytetään erityisesti pakkausteollisuudessa. PET oli yritys jäsentää muovin kokemusta, sen tuhoutumattomuutta ja samanaikaista läsnäoloa kaikkialla. Muovia tarkasteltiin myös tulevaisuuden fossiloituneena muistona, geologisena todisteena ihmiskauden olemassaolosta. Teoksen kesto oli auringonnoususta auringonlaskuun ja sitä esitettiin viisi kertaa. Yleisö pystyi kulkemaan teatterin katsomotilaan vapaasti esitysinstallaation kestäessä päivittäin noin viisi tuntia. Monitaiteellisessa työryhmässä toimivat lisäkseni Mikko Hynninen, Eeva Muilu, Jaakko Pietiläinen, Antti Salminen, Riikka Thitz, Masi Tiitta ja Elina Vainio.

PET-työryhmämme tavoitteli sakraalia tilakokemusta, johon liittyisi päivänvalon käyttö. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli saada päivänvalon vaihtelut siirrettyä sensorin avulla näyttämöllä olevaan valotilanteeseen. Päädyin kuitenkin ehdottamaan sensoriasennuksen sijaan työryhmälle neljästä televisiosta koostuvaa “valekattoikkunaa”, joista näkyy reaaliaikainen kuva taivaasta.

Lainasin Kiasman museotekniikalta neljää Philipsin 55-tuuman LED-televisiota, jotka ripustin näyttämön kattotrussiin. Asensin Kiasma-teatterin aulatilaan vanhan videokameran, joka kuvasi ikkunan läpi taivasta. Kamera välitti muuttuvat sääolosuhteet sekä pilvien liikkeet kuvana teatterisalin katossa oleviin televisioihin. Televisioiden välittämä valo muokkasi esitysinstallaation valo-olosuhdetta ennalta-arvaamattomasti. Asensin televisioikkunan loivaan kulmaan, jotta kuva taivaasta näkyi hyvin yleisölle ja jotta televisioiden kautta välittyvällä valolla pystyi luomaan teatterin peräseinään ulottuvan, tasaisen häiventymän hämärään. Gradientin vaikuttavuutta lisäsin ripustamalla vanhat mustat tyllikankaat Kiasma-teatterin punasävyisten seinien peitteeksi. Rikoin mahdollisen illuusion monistamalla saman kuvan jokaiseen televisioon – esitysinstallaation katsoja oli täten tietoinen, että katon ikkunat ovat televisioita ja myös aulan kamera oli asetettu näkyville teokseen saapuville katsojille. Kun esiintyjät lähestyivät näyttämön etuosaa, he tulivat vähitellen näkyviin. Esiintyjillä oli päällään pääasiassa tummat hupparit, jolloin valo piirsi heistä esiin hahmojen äärirajat. Televisioikkunan lisäksi näyttämöllä oli valonlähteenä ihmisfiguurikynttilä, jonka taiteilija Elina Vainio valoi. Teatteritilan portaat sekä rajattu katsomo oli valaistuna himmeästi profiili-valaisimilla.

Tein karkean laskelman PET-teoksen valosuunnittelun hiilidioksidipäästöistä verrattuna konventionaaliseen nykyesityksen valosuunnitteluun Kiasma-teatterissa. Toimin valaistusmestarina Kiasma-teatterissa vuosina 2007-2017, joten konventionaalinen nykyesityksen valokalusto perustuu empiiriseen tietoon. 

PET-TEOKSEN VALOSUUNNITTELU TELEVISIOILLA

Philips LED-televisio 84 W x 4 + videokamera + signaalivahvistimet, yhteensä noin 380 W. Yksi esityspäivä (noin kuusi käyttötuntia) 2.28 kWh x 20 käyttöpäivää, yhteensä 45.6 kWh. 

45.6 kWh x 191 g/kWh (ominaispäästö 2017*) = 8.7 kg/CO2. 

NYKYESITYKSEN KONVENTIONAALINEN VALAISU

Etuvalo: 6 x 1200 W Niethammer profiili
Takavalo: 5 x 2000 W ADB fresnel
Yläsivuvalo: 10 x 1200 W ADB fresnel 

Kuusi tuntia päivässä, 163.2 kWh x 20 käyttöpäivää = 3264 kWh.

3264 kWh x 191 g/kWh (ominaispäästö 2017*) = 632 kg/CO2.

PET-teoksen valosuunnittelun hiilidioksidipäästöt olivat radikaalisti pienempiä kuin konventionaalinen nykyesityksen valaisu Kiasma-teatterissa. Vaikka konventionaalisia valoja oltaisiin käytetty 30-prosentin teholla, ero hiilidioksidipäästöissä vaihtoehtoisena valonlähteenä toimineisiin televisioihin olisi silti huima.

PET-teoksessa käytössä olleiden televisioiden valmistaja Philips tarjoaa paljon taustoittavaa tietoa teknologiastaan sekä elektronisten laitteiden raaka-aineiden alkuperistä Environmental, Social and Governance (EKG) -sivustolla (suom. Ympäristö, yhteiskunta ja hallinto -vastuullisuusohjelma). Philipsin Responsible Sourcing of Minerals Policy and Due Diligence -artikkeli taustamateriaaleineen osoittaa, että Philips on julkaissut vuodesta 2009 alkaen teknologiassaan käyttämiensä raaka-aineiden alkuperät ja pyrkii aktiivisesti katkaisemaan toimitukset, jos alihankintaketjuissa ilmenee yhteys esimerkiksi konfliktimineraaleihin tai lapsityövoimaan. Myös toimitusketjuihin pääsee tutustumaan EKG-sivustolla seikkaperäisesti. Philipsin taustamateriaaleihin tutustuessa voi todeta, että Philips on dokumentteihin perustuen astetta vastuullisempi valmistaja kuin esimerkiksi Reppuun mahtuva valosuunnittelu -esseessäni luotaama ARRI.

On toki muistettava, että yritykset korostavat vastuullisuuttaan ihmisoikeus- ja ympäristötietoisuudessaan, koska se on taloudellisesti kannattavaa. Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa huomauttavat teoksessa Kapitalismin suuri illuusio (2023), että kapitalismin trendinenä on pettämätön ja yhä useampi yritys kertoo siitä, kuinka heidän toiminnallaan on positiivisia vaikutuksia ympäristöön ja yhteiskuntaan. Kapitalismi tekee siis silmänkääntötempun: kuluttaminen on jo itsessään muka ympäristö- tai ihmisoikeusteko. Vastuulliseksi brändättyjä tuotteita kuluttamalla voi tuhota palan ympäristöä, mutta säilyttää uskon hyvyyteensä.¹

Teatteriesitysten valosuunnittelu on kehittynyt elävän tulen, kynttilöiden ja kaasuvalon kautta sähkövaloon. Valoteknologian kehityksellä on myös suora yhteys teolliseen vallankumoukseen sekä fossiilikapitalismin syntyyn. 1800-luvun alussa kaasuvalon kehitys kiihdytti teollista vallankumousta, sillä valon kehitys mahdollisti työskentelyn tehtaissa pimeään aikaan. 1800-luvun puolivälin jälkeen yleistyneet valopetrolilamput vaikuttivat siihen, että öljyteollisuudesta tuli yksi maailman merkittävimmistä teollisuudenaloista – vasta myöhemmin öljypohjaisille nesteille kehitettiin käyttöä polttomoottoreissa.² Öljyn aikakausi on lisäksi muovin aikakausi, jota PET-teos kommentoi.

1800-luvulle ollaan myös mahdollisesti ajoittamassa antroposeenin eli aikakauden alkua, jolloin maapallo on niin voimakkaasti ihmisen toiminnan muokkaama, että ei ole enää olemassa itsenäistä, erillistä luontoa³. Antroposeenin käsitteen ja sen ajoituksen ympärillä käydään kiihkeää keskustelua. Esimerkiksi tutkijat Hether Davis ja Zoe Todd kommentoivat artikkelissaan On the Importance of a Date, or Decolonizing the Anthropozene (2017), että antroposeenin käsite ei ota huomioon vallan suhteita ja yleistää ihmiset yhdeksi ryhmäksi. Antroposeenin käsitteessä pitäisi huomioida Davisin ja Toddin mukaan ihmisiin ja luontoon kohdistunut monisatavuotinen kolonialistinen väkivalta, sillä teollistuminen sekä fossiilikapitalismi ovat syntyneet orjakaupan ja alkuperäiskansojen kansanmurhan luomalle perustalle.⁴ 

Hämäryyden vastaliike

Vaikka PET-esitysinstallaation valosuunnittelu pohjautuikin päivänvalon käyttöön, televisioiden ansiosta esitystila pysyi hämäränä. Ekologisesti kestävää valosuunnittelua pohtivissa artikkeleissa nousee usein esiin valon määrän vähentäminen, hämäryys ja pimeys.

Esimerkiksi valosuunnittelija Anna Rouhu kysyy artikkelissaan Greener Lighting? (2023), olisiko jälleen aika arvostaa pimeyttä vuosikymmenten kirkkauden lisääntymisen jälkeen? Rouhu viittaa kysymyksellään japanilaisen kirjailija Junichiro Tanizakin (1886-1965) klassikkoteokseen Varjojen ylistys (Praise for Shadows, 1933), jossa Tanizaki kritisoi, miten jo 1930-luvun länsimainen maailma oli menettänyt arvostuksensa hämäryyttä kohtaan.⁵

Valosuunnittelija Mia Jalerva sekä näyttelijä Pietu Wikström pohtivat Teatterikorkeakoulun opinnäytteessään Pimeässä olemisesta (2019) kestävyyttä pohjustaen ajattelunsa muun muassa ranskalaisen filosofi Félix Guattarin (1930-1992) ajatteluun ympäristön, yhteiskunnallisten suhteiden ja inhimillisten suhteiden sommittelusta⁶. Pimeässä olemisesta oli paikkasensitiivinen esitys ja pyrkimys kohti ekologisesti kestävää tuotantoa. Teos tapahtui Uutelan ulkoilualueella auringonlaskun jälkeen pääosin hämärässä metsässä. Jalerva kuvailee esityksen internetsivustolla taiteellisia lähtökohtia seuraavasti: “(…) tässä esityksessä kukaan ei tiedä tarkalleen minkälaisia ”valotilanteita” esitys sisältää, saatikka että ne olisivat eri esityksissä keskenään samanlaisia. En perusta ajatukselle, jonka mukaan taiteellisesti kunnianhimoinen valosuunnittelu olisi kontrollissa. (...) Voiko esityksen valosuunnittelu olla teoriaa pimeässä olemisesta?”⁷ Wikström tiivistää kirjallisessa opinnäytteessään osuvasti: “Pimeä ruokkii katsojaa yhtä paljon tai enemmän kuin esiintyjä. Pimeään katsominen on samalla katsomista syvälle omaan mieleen, mielikuvitukseen ja samalla ulos, niin ulos kuin mahdollista. (...) “mitä on jo” ja tämän kysymyksen tilalliset, sosiaaliset ja henkilökohtaiset ulottuvuudet; mitä on jo täällä, mitä on jo meissä, mitä on jo minussa? Tämän kysymyksen kysyminen konkreettisena taiteellisena keinona mullistaa koko esitysten tekemisen käytännön.”⁸

Valon ja pimeyden yhteiskunnallista merkitystä pohditaan aika-ajoin myös mediassa. Varhaisimpana mieleeni nousee Valon estetiikka 1 -kurssin (Teatterikorkeakoulu, 2009) materiaaleista virolaisen tietokirjailijan Jaan Kaplinskin (1941-2021) teksti Valon vuosisata. Kaplinski esittää vuoden 1999 talvipäivänseisauksena Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään, että valon lisääntyminen yhteiskunnassa on itsessään valon vallankumous – parin kynttilän ja päreen valkeasta olemme siirtyneet petroli- ja kaasulamppujen kautta sähkövalon aikaan hyvin lyhyessä ajassa. Elämme nyt paljon valoisammassa maailmassa kuin isovanhempamme ja esivanhempamme. Selvää ei ole kuitenkaan se, mitä seurauksia sillä voi olla meidän ruumiillemme ja sielullemme, jopa maailmankatsomuksellemme. Kysymys ei ole suinkaan liioiteltu, koska valo vaikuttaa epäilemättä niin ihmisten kuin eläintenkin elintoimintoihin.⁹

Tutkijat Jari Lyytimäki ja Janne Rinne kritisoivat valon määrän jatkuvaa lisääntymistä teoksessa Valon varjopuolet: Valosaaste ympäristöongelmana (2013). Valosaaste on keinovaloa, joka suuntautuu muualle kuin aiottuun kohteeseen tai joka aiheuttaa terveys- tai ympäristöhaittaa estäen esimerkiksi tähtitaivaan tarkkailun. Pohtiessaan yhteiskunnassa alati lisääntyvää valoa, Lyytimäki ja Rinne avaavat kirjan johdannossa monitasoisesti pimeyden sekä valon länsimaisen kulttuurin ja uskonnon merkityksiä: yö ja pimeys liitetään suruun, pelkoon sekä kuolemaan kun taas aamunkoitto ja päivänvalo yhdistyvät uuteen elämään sekä iloon. Valaistusta on lisätty esimerkiksi kaupunkiympäristöissä turvallisuuden vuoksi, mutta samalla pimeydestä on tullut uhanalaista. Pimeys vaikuttaa oleellisesti uneen, sekä on tärkeä osa ekosysteemien ja eliöiden kehitystä.¹⁰

Erityisen kutkuttavana pidän Lyytimäen ja Rinteen esteettistä näkökulmaa valosaasteeseen, sillä mikä tahansa jonkun rumana tai epämiellyttävänä pitämä valaistus on valosaastetta. Myös päälle unohtunut, tarpeeton valo on luokiteltavissa valosaasteeksi.¹¹ Ehkä valosaasteen määritelmää voisi laajentaa esitys- ja näyttelykonteksteissa kattamaan ekososiaalisesti kestämättömät valosuunnittelut? 

Arkkitehti Juhani Pallasmaa nostaa esiin länsimaisen kulttuurin tilakokemuksen ja aistijärjestyksen esseekokoelmassa Ihon silmät (2016). Näköaistia on pidetty länsimaisessa kulttuurissa aisteista korkeimpana ja ajattelu on liitetty näkemiseen antiikin Kreikasta lähtien. Taiteen kontekstissa tämä ilmenee esimerkiksi maalaustaiteen yltiöpäisenä arvostuksena. Kokoelmassaan Ihon silmät, Pallasmaa korostaa kosketusaistin merkitystä. Hän heijastelee ajatuksiaan ranskalaisen filosofi Maurice Merleau-Pontyn (1908-1961) kritiikistä, joka kohdistuu “kartesiolaiseen, perspektiiviseen silmän valtaan”. Lisäksi Pallasmaa haastaa arkkitehtejä suunnittelemaan tiloja, jotka ovat moniaistisempia ja edistävät yhteenkuuluvuutta.¹² Kulttuuriantropologit David Howes ja Constance Classen tarkastelevat teoksessa Ways of Sensing (2014), miten näkö, kuulo, haju, maku ja tunto toimivat eri tavalla eri yhteisöissä ja historiallisissa konteksteissa. Howes huomauttaa, että näkökeskeisyys johtaa muiden aistien aliarvostukseen rajoittaen ymmärrystä maailmasta.¹³ 

Myös kulttuuriantropologi Inkeri Aula haastaa okulosentrismia esseessään Minä maa – ehdotus ympäristöön sekoittuneesta olennosta luonnon tajuna (niin & näin, 3/2021): “Mitä länsimainen, tieteellinen aistijärjestys sitten ei näe? Se on sokea toisille maailmassa-olemisen tavoille.”¹⁴

Uskallankin väittää, että jos näyttämöä halutaan dekolonalisoida, taideopetuksessa kannattaisi ottaa huomioon laajemmin aistien antropologian avaamat toisenlaiset tavat sekä tarinat havainnoida tilaa ja olla maailmassa.

Valosuunnittelun professori Tomi Humaliston vuonna 2012 julkaistussa väitöstutkimuksessa Toisin tehtyä, toisin nähtyä on osuus, joka keskittyy pimeyden rooliin näyttämöolosuhteena. Tässä osuudessa tarkastellaan, miten pimeys vaikuttaa suunnittelijan rooliin ja katsojan kokemukseen, siirtäen havaintojen painopisteen näköaistista muihin aisteihin, kuten kuuloon, tuntoaistiin ja lämpöaistimukseen. Humalisto pohjustaa teoksen Pimeä projekti (2006) infrapunalla tehtyä valosuunnittelua purkamalla auki valosuunnittelun tradition, joka perustuu näkökykyyn sekä valon ensisijaisiintehtäviin näyttämöllä: katsojan katseen ohjaamiseen sekä esiintyjän tai muiden esityksen materiaalien näkyväksi tekemiseen. Valon määrän vähentäminen tai pimeyden suunnittelu onkin Humaliston mukaan yksi askel kohti moniaistista esityskokemusta.¹⁵

Esitysinstallaatio PET on yksi esimerkki “hämärien” ja ekologisempien esitysten kaanonissa. Valosuunnittelun osalta jaoin tekijyyden planetaaristen liikkeiden ja säätilan kanssa. Työryhmä sopeutui valo-olosuhteeseen, jota ei voi kontrolloida ja joka oli lähes täysin ennustamaton kaaos – eri esityspäivinä kohtauksissa oli eri valonmäärä ja sävy. Tämä on vastakkainen ajattelu niin kutsutulle blackbox-teatterille, jossa valo määrää, mitä kuuluu milloinkin katsoa ja jonka tila-ajallisia olosuhteita pyritään tarkasti kontrolloimaan esimerkiksi illuusion tai tietyn tunnelman luomiseksi. Toisaalta huvittavaa on, että päivänvalon kiertokulkuun perustuvalla valosuunnittelulla on suora yhteys antiikin ajan esityksiin, joissa aamun hämäryydestä kirkkaaksi muuttuva päivä tuki monesti esityksen dramaturgista muutosta¹⁶.

Yksi mahdollisuus luoda vastuullisempi valosuunnittelu on siis käyttää vaihtoehtoisia valonlähteitä, joiden valmistusprosessista sekä materiaalisista kytköksistä sekä alkuperistä on saatavilla tietoa. Hämärä ja pimeys ovat konkreettinen vastaele jatkuvasti kiihtyvälle fossiilikapitaalille maailmalle, jonka juuret ovat myös valaisuteknologian kehityksessä. 

Monitasoisen ja tietoisen valosuunnittelun avulla on lisäksi mahdollista horjuttaa länsimaista näkökeskeisyyden hegemoniaa sekä luoda moniaistisia tiloja toisinkokemiselle. Hämäryys ja pimeys ovat vastarintaa “ylivalottuvalle” maailmalle luoden potentian kertoa ihminen uudelleen – hämäryydestä ja pimeydestä huolehtiminen ovat ihmislajin, mutta myös muiden lajien elämän sekä hyvinvoinnin elinehto.

(Jatkuu)

Kuva: Esitysinstallaatio PET Kiasma-teatterissa vuonna 2017. Teoksen valosuunnittelussa käytössä neljä Philipsin LED-televisiota, joista välittyi reaaliaikainen kuva teatteritilan ulkopuolisesta taivaankannesta ja sen tapahtumista. Valokuva: Jaakko Pietiläinen.