KANSAINVÄLINEN TYÖSKENTELY ILMAN MATKUSTAMISTA

Suomalaisten koti- ja ulkomaan lentomatkustamisen päästöt henkeä kohden olivat vuonna 2018 singaporelaisten jälkeen maailman toiseksi suurimmat. Suomalaisen keskimääräinen hiilidioksidipäästö lentämisestä oli noin tonni vuodessa, kun maapallon väestön keskiarvoksi arvioitiin 98 kilogrammaa vuodessa. Näitä suuntaa-antavia keskiarvoja tulkitessa kannattaa muistaa, että suuri osa ihmisistä ei lennä lainkaan ja osa taas singahtelee paikasta toiseen useita kertoja kuussa.¹

– Tutkijat Jari Lyytimäki, Riikka Paloniemi, Linda Karjalainen ja Petri Tapio artikkelissa Kestävä ja terveellinen liikkuminen (2022).

Matkustaminen tuottaa kymmenesosan hiilijalanjäljestä maailmassa ja kasvu jatkuu². Vuoden 2020 alkupuolella levinneessä koronapandemiassa nähtiin mahdollisuus lentomatkailun vähentymiseen. Hiukkaspäästöt pienenivät aavistuksen verran, mutta vuonna 2022 ihmisten käytös lentomatkustamisen suhteen oli jo palannut ennalleen³.

Lentomatkustamisesta syntyneisiin päästöihin on ehdotettu lääkkeeksi kompensointia. Yritystoiminnan globaaleja vaikutuksia tutkivan kansalaisjärjestö Finnwatchin laaja tutkimus Anekauppaa vai ilmastotekoja? (2021) toteaa, että päästökompensaatioita tarjoavista yrityksistä vain harva täyttää kompensointiprosessin laatuvaatimukset. Lähinnä päästökompensaation ostaja voi hankkia itselleen hyvän omantunnon, mutta positiiviset vaikutukset ympäristöön saattavat jäädä mitättömiksi.⁴

Taiteilijalle kansainvälisillä residensseillä, vierailuesityksillä sekä näyttelyillä on tärkeä rooli taiteellisen työn mahdollistajana. Lentomatkustamisen sijaan osa järjestäjistä suosii hitaan matkustamisen tapaa.⁵ Tämä tarkoittaa pääasiassa juna- ja bussimatkustamista. Esimerkiksi Maata pitkin -sivusto tarjoaa oivan työkalun hitaan matkan suunnitteluun sekä kustannusten arviointiin. 

Tässä esseessä käsittelen, olisiko taiteilijan mahdollista luopua kokonaan matkustamisesta ja työskennellä silti kansainvälisesti? Millaista teknologiaa tai yhteistyötä se vaatisi?

Aloitin taideopinnot vuonna 2005. Opintojen keskiössä oli kansainvälistymisen ihanne. 2000-luvun alku oli myös halpalentojen kulta-aikaa. Muistan, kun vuosina 2008-2010 oli kalliimpaa matkustaa linja-autolla Helsingistä kotipaikkakunnalle Satakuntaan kuin Helsingistä Berliiniin lentokoneella. Edestakainen bussilippu maaseudulle maksoi ennen Onnibussi-yhtiöiden tuloa 72 euroa, kun edestakaisen lennon Berliiniin sai noin 50 eurolla. 

Tein ensimmäisen kansainvälisen ensi-illan Dansens Husin suurelle näyttämölle Tukholmaan vuonna 2008. Sen jälkeen olen työskennellyt kymmenissä eri maissa ja hiilijalanjälkeni on käsittämättömän suuri. Palasin juuri ennen koronapandemiaa Yhdysvalloista, jonne näyttelyprojektit olivat vieneet useampaan otteeseen vuosien 2016-2019 aikana. Viimeiset matkani Yhdysvaltoihin kompensoin muotitietoisesti, mutta edellä mainittu Finnwatchin tutkimus osoittaa, että tekemälläni kompensaatiolla ei ollut mitään merkitystä. Koronapandemian aikana ja sen jälkeen matkustaminen on jäänyt osaltani minimiin monista eri syistä.

Esityssuunnittelijan näkökulmasta on todettava, mitä vanhemmaksi olen tullut ja kansainvälisesti työskennellyt, sitä enemmän matkustaminen on alkanut tuntua vastenmieliseltä. Tämä johtuu ympäristötuhon lisäksi siitä, että esitysten tuotantotahot pyrkivät säästämään matkustus- ja majoituskuluista. Työolosuhteet vierailuteattereissa ovat olleet yleensä kaaosmaiset johtuen esimerkiksi festivaalien tuotantotavasta – “enemmän on parempi” -ajattelu tuntuu olevan edelleen normi myös kuraattoreiden ohjelmistopolitiikassa. Lennot lähtevät säästösyistä yleensä aamuyöllä, vaihdot ovat pitkät ja majoituspaikat kyseenalaiset. Esitysvierailua tehdessä teknisen tuotannon laatu on vaihteleva. Sopimuksista sekä teknisistä ridereista ei ole pidetty kiinni eli paikan päällä ei lopulta ole ollut sovittua teknistä kalustoa. Paikalliset teknikot ovat monesti myös ylikuormittuneita. Kuvailevaa on, että esimerkiksi erään pienimuotoisen tanssiteoksen valorakennukseen kului vuonna 2016 Tokiossa alle tunti, Ottawassa kaksi tuntia ja Prahassa yhdeksän tuntia. Koskaan ei voi siis tietää, mitä yllätyksiä on edessä ja työpäivät venyvät helposti 12-15 tuntisiksi.

Ymmärrän toki, että esimerkiksi uraansa aloittavalle tekijälle ensimmäiset ulkomaanvierailut ovat merkittävä kokemus, mutta samanaikaisesti tekniikasta vastaavalla suunnittelijalla saattaa olla takana jo useita kymmeniä vastaavia vierailuja. Valitettavasti normiksi muodostunut muutaman sadan euron keikkapalkkio ei ole millään tavalla riittävä korvaus ennakkosuunnittelusta, 30-50 sähköpostista paikallisen tekniikan kanssa, matkustuspäivistä (menetetyistä työtunneista kotimaassa), ympäripyöreistä työpäivistä vähillä yöunilla ja niin edelleen. Lisäksi vierailuesityksestä toipuminen vie monta päivää. 

Siirryttäessä hitaaseen matkustamiseen, matkustuspäivistä saa harvoin palkkaa. Kehoa rasittaa myös pitkä istumisaika oli sitten kyse linja-autosta, junasta, yhteisautosta tai laivasta. Keikkamatkoilla on haastavaa syödä terveellisesti ja kuntoilla. Ja tähän päälle vielä pitkät työpäivät teatterilla epämääräisissä olosuhteissa. Stressin lisäksi henkiseen hyvinvointiin vaikuttaa yksinäisyyden tunne ja syyllisyys siitä, että työhön ulkomailla käytetty aika on pois kotiin jääneiltä läheisiltä sekä ystäviltä.

Miten siis ei tarvitsisi matkustaa ollenkaan, mutta voisi toteuttaa esityksen tai teoksen installoinnin täysin etänä? 

Reppuun mahtuva valosuunnittelu -esseessä käsittelen, miten valojen kontrollointi voisi onnistua etäyhteyden kautta paikallisen teknikon avustuksella. Nostan esiin myös näkökulman, miten kalustoltaan vähäisempi valosuunnittelu voi olla ekososiaalisesti kevyempi ratkaisu koko esitysvierailun osalta.

Vuosina 2020-2021 minulla ja Yhdysvalloissa asuvalla taiteilija Mark Niskasella (Niskanen & Salo) oli neljä näyttelyä, yksi Yhdysvalloissa ja kolme Suomessa. Koronapandemian vuoksi lentomatkustaminen oli rajoitettua, joten lähdimme rakentamaan systeemiä, jolla pystyimme olemaan läsnä eri maissa yhtäaikaisesti ilman matkustamista.

Käytän esimerkkinä Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin komissioimaa julkista ääniteosta Murmurations, joka toteutui Brooklyn Bridge Parkissa lokakuussa 2020. 

Murmurations-teoksen tekniikka perustuu tamperelaisen Panphonicsin valmistamiin Compact-äänisuihkukaiuttimiin, jotka tuottavat hyperrealistisia kuiskauksia julkiseen tilaan. Teoskokemuksessa tuntuu, kuin jokin näkymätön “aave” olisi läsnä ja kuiskisi korvaan. Kuulokuva muistuttaa binauraalista ääntä ilman kuulokkeita. Ääni-installaation tekstimateriaali perustuu anonyymeihin ja fragmentaarisiin aistihavaintoihin elinympäristöjen muutoksista, joita on kerätty Helmi Järviluoman kehittämän aistikävelymetodin avulla vesistöjen läheisyydessä Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Teosta on ollut mukana toteuttamassa kulttuuriantropologi Inkeri Aula.

Murmurations-ääniteos tehtiin yhteistyössä Panphonicsin kanssa ja koska heidän tehtaansa sijaitsee Tampereella, oli luontevaa käydä keskustelu kaiuttimien materiaaleihin sekä niiden taustoihin liittyen. Panphonicsin äänisuihkukaiuttimien koostumus on 98-prosenttisesti kierrätettyä PET-muovia, joka sopi myös teoksen tematiikkaan. Kierrätetty PET-muovi tulee Kankaapäästä, kaiutinelementti valmistetaan Sastamalassa. Kaapeleiden materiaalisuuksien taustoista tehtaalla ei ollut saatavilla tarkkaa tietoa.

Olen työskennellyt Mark Niskasen kanssa vuodesta 2015 alkaen ja olemme tottuneet käyttämään etätyökaluja kollektiivimme alkutaipaleesta lähtien. Kesän 2020 aikana päätimme hankkia virtuaalilasit sekä 360-asteisen kameran etätyön tueksi. Syntyi oma VR-studio ja XR-työskentelyn kautta huomasimme, että matkustaminen Helsingin ja New Yorkin välillä ei ollut tarpeelllista. XR eli eXtended Reality (suom. laajennettu todellisuus) viittaa ympäristöihin, joissa todellisuus ja virtuaalimaailma kohtaavat.

Avaan kehittämäämme XR-metodia seuraavassa työkuvauksessa tarkemmin:

Meillä molemmilla on Helsingissä ja New Yorkissa sama tekniikka: Oculus Go VR-lasit, 360-kamera (Go Pro MAX 360), iPhone-älypuhelin, puhelimeen liitettävät binauraaliset mikrofonit sekä kuulokkeet. Kun työstimme Murmurations-ääniteosta samanaikaisesti Helsingin ja New Yorkin välillä ja halusin Helsingistä käsin siirtyä pohtimaan teoksen installointia Brooklyn Bridge Parkiin, soitin ensin Facetime-äänipuhelun Niskaselle yleensä bluetooth-kuulokkeet korvissa. Niskasella oli samanaikaisesti teoksen installointipaikassa omat kuulokkeet liitettynä puhelimeen sekä 360-kamera kevyessä salamavalotelineessä asennettuna silmieni korkeuteen. Kun Niskanen otti 360-kuvan kameralla (joka oli liitetty hänen puhelimeensa) ja siirsi kuvan Dropbox-kansioon, niin samanaikasesti kirjauduin VR-laseillani Helsingistä käsin tähän yhteisesti jaettuun Dropbox-kansioon ja avasin Niskasen ottaman 360-kuvan VR-laseissani. Lisäksi Niskanen nauhoitti binauraalisilla mikrofoneilla tilaääntä ja lähetti äänitiedoston tekstiviestinä, jonka sain kuunneltua puhelimeen liitettyjen kuulokkeiden kautta samaan aikaan, kun katselin 360-kuvaa Brooklyn Bridge Parkista VR-lasieni kautta.

Vaikka 360-kuva on still-kuva, immersio on vaikuttava ja mittakaava oikea. Kyseisiin 360-kuviin on helppo lisätä objekteja, tehdä kuvamuokkausta ja muistiinpanoja. Sama XR-systeemi toimii myös virtuaalisessa studiossa. Kun suunnittelimme mediateosten installointia Porin taidemuseon Poriginal-galleriaan (2020), Helsinki Biennaaliin (2021) ja Forum Box -galleriaan (2021), teimme yhdessä virtuaalisen mallin käyttäen avuksi WYSIWYG-mallinnosohjelmaa sekä tilasta otettuja 360-kuvia.

Lisäksi pyrimme pitämään teoksien teknologian hyvin pelkistettynä. Murmurations-ääniteoksen pohjamiksauksia tehdessäni minulla oli Helsingissä yksi installaatiossa käytetävä Panphonicsin Compact-äänisuihkukaiutin, jotta pystyin kuulemaan äänen realistisena samaan aikaan, kun katselin VR-laseilla kuvaa Brooklyn Bridge Parkista. VR-laseihin on mahdollista lähettää myös videokuvaa, mutta tiedoston siirto on turhan raskasta ja hidasta. Olemme todenneet Niskasen kanssa, että pelkät 360-kuvat antavat riittävän ja nopean informaation taiteellisen keskustelun pohjaksi.

Vaikka en fyysisesti matkustanutkaan New Yorkiin, vietin elämää Helsingissä New Yorkin kellon mukaan. Teoksen avajaisten jälkeen minulla oli jetlag eli aivan kuin olisin palannut matkalta Yhdysvalloista. Suurin haaste oli verkostoituminen eli fyysisiä kohtaamisia paikallisten kanssa ei tapahtunut, vaikka heitä vieraili Brooklyn Bridge Parkissa yli 1500.

Seuraavassa suuntaa-antava laskelma hiilidioksidipäästöihin liittyen:

LENTOMATKUSTAMINEN

Lentolaskuri.fi -palvelun mukaan yksi Helsinki - New York - Helsinki -lento 1831.5 kg/CO2.

XR-TEKNOLOGIA

ClimateCare -yhtiön julkaiseman arvion mukaan kuvia ja videota sisältävän nettisivun katselu tuottaa noin 0,2 grammaa hiilidioksidipäästöjä joka sekunti eli 720 grammaa tunnissa.

720 g/t x 4 tunnin työaika x 10 päivää = 28.8 kg/CO2, koska laitteita paljon + niiden lataus, tuplataan määrä eli noin 58 kg/CO2.

The Networked Conditionin laskurin mukaan hiilidioksidipäästö valituilla teknologioilla ja aikamääreillä oli 45.64 kg/CO2. 

Näyttelyrakennus ilman lentomatkustamista XR-teknologiaa käyttäen arviolta yli 1750 kg vähemmän hiilidioksidipäästöjä. 

Etätyöskentelyn mahdollistaa pitkä laiteketju. Sähköä kuluttavat palvelimet, tietoverkon eri osat, reitittimet, modeemi, toistolaite sekä näyttö. Päästöjen määrään vaikuttavat käytetyn teknologian ja tiedonsiirron energiankulutuksen lisäksi näytön koko ja siirretyn datan määrä eli videon kohdalla resoluutio. Lisäksi lopputulokseen voi aiheuttaa suuria eroja se, missä videota pyörittävät palvelimet ja toistoketjun muut osaset sijaitsevat eli kuinka puhdasta sähköä ne käyttävät.⁶

Teknologian materiaalisten kytköksien selvityksessä on haasteita. Toki Metalla ja Go Prolla on saatavilla omat vastuullisuusraporttinsa, mutta kyseiset raportit eivät anna raaka-ainekohtaista tietoa alihankintaketjuista, kuten Vaihtoehtoisia valonlähteitä ja planetaarisia liikkeitä -esseessä taustoittamani elektroniikkavalmistaja Philipsin Environmental, Social and Governance -sivusto.

Vuonna 2020 hankkimamme VR-lasit ja 360-kamerat ovat käytössä jo neljättä vuotta ja suunnittelemme samalla XR-metodilla uutta ääniteosta Tarttoon kesäksi 2024. Jos laitteista pitää hyvää huolta, ne todennäköisesti kestävät vielä seuraavat 5-6 vuotta, joka tarkoittaa, että kymmeniä matkoja jää tekemättä. Tämä tarkoittaa myös kymmeniä tuhansia hiilidioksidikiloja vähemmän.

Toisaalta 360-kameraa ja VR-laseja ei välttämättä edes tarvitse hankkia. Monella on nykyään taskussa älypuhelin, johon saa ladattua 360-kuvia ottavan sovelluksen. VR-lasien sijaan voi käyttää puhelimelle tarkoitettuja pahvisia VR-laseja, joihin puhelimen saa integroitua. Pahviset lasit maksavat noin 20 euroa.

Edellä kuvailtu XR-työesimerkki koskee taiteilijaryhmää, jonka jäsenet asuvat lähtökohtaisesti eri maissa. Mutta ryhmätyön ja teoksen tekijyyden jakamisen voi myös laajentaa koskemaan teatterin teknistä henkilökuntaa, museon tai esimerkiksi gallerian työntekijöitä. Työmatkustamista ja sen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä on siis mahdollista vähentää XR-teknologian avulla huomattavasti.

(Jatkuu)

Kuva: Havainnekuva paikkasidonnaisen Murmurations-ääniteoksen suunnittelusta XR-mallissa.