LUOPUMISIA JA UUSIA SUUNTIA

Taiteella on kaksi jatkuvaa ja päättymätöntä tehtävää: se pohtii aina kuolevaisuutta, ja siten se luo aina elämää.¹

– Kirjailija Giuseppe Tomasi di Lampedusa (1896-1957).

Edeltävissä esseissä olen pyrkinyt hahmottamaan askeleita kohti ekososiaalisesti kestävämpää mediataidetta sekä nykyesitysten valosuunnittelua. 

Ensimmäisessä Reppuun mahtuva valosuunnittelu -tekstissä sovelsin kirjailija Ursula Le Guinin ajatusta metaforisesta “kantokassista” vaihtoehtona “sankarivalosuunnittelijuudelle”. Esseessä totesin, että askel kohti ekososiaalisesti kestävämpää teostoteutusta on käytettävän teknologian määrän tarvittavuuden kyseenalaistaminen, teknologiaan liittyvien materiaalisten kytkösten läpivalottaminen sekä pelkistyneempi ilmaisu. Rajaamisesta syntyvä teknologinen “keveys” saattaa vaikuttaa nykyesitysten prosessien ympäristökuormittavuuden vähentymiseen sekä laajentaa suunnittelijan työnkuvaa uusiin suuntiin, kun aikaa vapautuu esimerkiksi kollektiiviselle neuvottelulle. On myös hyvä tiedostaa, että vihreiden energianmuotojen, kuten aurinkopaneeleiden käyttäminen saattaa saastuttaa ympäristöä muualla ja olla yhteydessä ihmisoikeusrikkomuksiin, jos teknologiaa tarjoavan yrityksen taustoja ei tarkista. Myöskään nykyinen LED-teknologian kehitys ei ole vähentänyt energiankulutusta niin kutsutun rebound-ilmiön vuoksi.

Vaihtoehtoisia valonlähteitä ja planetaarisia liikkeitä -tekstissä tarkastelin, miten “hämärien” olosuhteiden vaaliminen on itsessään ekologisesti merkittävää “ylivalottuvassa” maailmassamme niin ihmisten kuin muidenkin olioiden hyvinvoinnin kannalta. Valoon ja ääneen pohjautuvan mediataideteoksen voi rakentaa myös ympäristössä valmiina olevista struktuureista. Ekososiaalisesti kestävämpi teos saattaa syntyä jakamalla teoksen tekijyys planetaaristen liikkeiden tai vaikkapa säätilojen kanssa. Millaiseen aika-tilalliseen perspektiiviin teoksen kokija on mahdollista asettaa tietyssä paikassa?

Kolmas essee Valosuunnittelu ilman sähköä keskittyi esityksen valosuunnitteluun elävän tulen avulla. Vaikka irtikytkeydyinkin sähköverkosta, kynttilöiden materiaalisuudet johtivat pääosin Amazonin palmuöljyplantaaseille. Totesin myös, että poikkeustilan, kuten sähkökatkon aikana järjestettävä esitys tai akustinen konsertti, saattaa sisältää erityisen potentiaalin ekososiaalisen muutoksen aikaansaamiseen paikallisesti. Samalla sähköttömät teatterivalaisimet symboloivat fossiilikapitalismin muistoa. 

Edeltävien esseiden päätelmät eivät kuitenkaan tarkoita, että nykyesitysten valosuunnittelun parissa olisi palattava antiikin ja elävän tulen aikaan. Mutta kannustan pohtimaan vastuuta ja laajentamaan ratkaisukeskeistä suunnittelutyötä, joka ottaa laajemmin huomioon teknologian materiaaliset kytkeytyneisyydet, valtasuhteet sekä energian käytön. Miten saastutamme ja olemme “saastuneet”?

Esimerkiksi kansainvälinen energiavirasto IEA on arvioinut, että nykyinen sähköntarve tuplaantuu vuoteen 2040 mennessä. Jos kokonaiskulutus ei pienene, ei pienene myöskään ekologinen kuormammekaan. Ainoaksi tulevaisuuden vaihtoehdoksi jäänee jokatapauksessa vain resurssien käytön vähentäminen.²

Kansainvälinen työskentely ilman matkustamista -esseessä vertailin XR-teknologian käyttöä lentomatkustamisen hiilidioksidipäästöihin. Yksinkertaisella XR-teknologialla toteutettu mediateoksen installointi tai esityspaikkaan tutustuminen vähentää huomattavasti päästöjä varsinkin, jos teknologia on aktiivisessa käytössä vuosikymmenen. Tärkeää on pitää huolta hankitusta teknologiasta, jotta se kestää pitkään. Esitysten lavastussuunnittelussa XR-teknologia toimii oivana mittatyökaluna. Myös nykyesityksen valojen etäohjaaminen on mahdollista. Toteutin etäohjauksen ensikokeilun Svett-teosprosessin äärellä keskellä koronapandemiaa. Pian aktivoituvien metaversumeiden sähkönkäyttö on kuitenkin huimaa. Tieto- ja viestintäteknologian kasvu lisää 2030-luvulle siirryttäessä valtavasti päästöjä sekä elektroniikkajätteen määrää. Kaikki viestintäpalvelut ovat riippuvaisia siitä, että ihmisillä on älylaitteita ja tämä “aineettomien” palveluiden kuluttaminen tarkoittaa vain enemmän aineellisten mineraalien, kuten koboltin, litiumin ja kuparin louhintaa sekä ihmistyövoimaa kaivoksilla, pääosin globaalissa etelässä³. Matkustamisen osalta 2040-luvulle siirryttäessä tulevaisuuden ajatuspajat uumoilevat henkilökohtaisen hiilidioksidipassin käyttöönottoa.

Neljännessä esseessä pohdin dramaturgisten työkalujen käytön potentiaalia monitieteisessä työryhmätyöskentelyssä. Esitysten suunnittelijoiden ydintaitoa on löytää piileviä yhteyksiä eri materiaalisuuksien välillä, luoda uusia näkökulmia sekä kokemuksellisuutta tuottavia tila-ajallisia sommitelmia. Pyrin rohkaisemaan esitysten suunnittelijoita, taiteilijoita sekä tutkijoita ennakkoluulottomaan sekä leikinomaiseen yhteistyöhön – “näyttämön” voi rakentaa minne vain! Leikki tulostavoitteisessa maailmassa, vailla päämäärää, on radikaali teko, jossa saattaa kyteä oivalluksia täynnä oleva, ekososiaalisesti kestävä tulevaisuus.

Paikkasidonnaiset tunne-elämykset ympäristösuhteen elävöittäjinä -tekstissä nostin esiin paikalle herkistymisen merkityksen, jotta yhteisöissä jo orastavat ekososiaalisesti kestävät signaalit voisivat voimistua taidekokemusten äärellä. Herkistymisen työkaluna saattaa toimia etnografinen metodi, kuten aistielämänkerralinen kävely, jonka esittelin dramaturgista työskentelyä käsittelevässä esseessä. Ekososiaalisesti merkittävä teko on myös osallistavan, paikkaerityisen “peilipinnan” toteuttaminen, jossa eri tunteille, kuten surulle on tilaa. Jos ihminen saa itse osallistua taiteen toteuttamiseen, on vaikutus vielä suurempi kuin pelkällä taideteoksen katselemisella. Suru ekokriisin äärellä tuo lohtua ja sen kokemisen kautta voi myös alkaa rakentaa uutta. Merkitystä on sillä, missä kontekstissa teos toteutuu – ekososiaalisesti positiivinen vaikutus ympäristöön saattaa olla paljon suurempi paikassa, joka on konventioita pullollaan, kuin jo hyvin tiedostavan yleisön keskuudessa pääkaupunkiseudulla.

Esseissäni en käsitellyt taidetapahtumien kokonaishiilijalanjäljen muodostumista, sillä esimerkiksi taideinstituutioiden ympäristöystävällisempään toimintaan löytyy jo paljon ansiokkaita oppaita sekä laskureita. Näistä osan mainitsin Johdanto-tekstissä.

Uudelleen suuntauksia -hanke on ollut minulle poikkeuksellinen ja käänteentekevä hetki. Viimeisen viidentoista vuoden ammattiurani aikana minulla ei ole ollut kertaakaan aiemmin mahdollista pysähtyä reflektoimaan ja jäsentämään ympärillä tapahtuvaa, sillä monesti elämää hallitsee valtava kiire. Tämä johtuu pääosin pienipalkkaisesta ja alati epävarmasta työtilanteesta.

Hankkeeni työsuunnitelman tavoitteena oli reflektoida, purkaa ja rakentaa uudelleen taiteilijaidentiteettiäni ekokriisin keskellä. Tämä prosessi todella toteutui. Kirjoittamani reflektoivat esseet sisältävät ekososiaalisesti kestäviä työtapoja, jotka nyt muodostavat perustan tulevalle taiteelliselle työskentelylleni. Eräänlainen uusi horisontti avautui ja sen hämärässä kajossa on alkanut hahmottua hiljalleen outoja ja vielä tuntemattomia, mutta kiehtovilta vaikuttavia maisemia. Esseissä esittelemäni taiteelliset esimerkit ovat myös käytössäsi ja jatkojalostettavissa, jos haluat – ole hyvä!

Vaikka eteeni on avautunut uusi horisontti, tämä on edellyttänyt myös luopumista vanhasta.

Syksyllä 2020, kirjoittaessani Uudelleen suuntauksia -hankehakemustekstiä, ajattelin, että ajan ottaminen reflektiotyölle voisi mahdollistaa minulle henkisesti, fyysisesti ja ekososiaalisesti kestävämmän työskentelyn teattereissa. Kävi kuitenkin toisin.

Oman kokemukseni mukaan teatterialan koulutus sekä esitysten prosessityöskentely perustuu pitkälti konfliktilla, kriisillä tai niiden uhalla johtamiseen. Työskentelystä teattereissa oli tullut minulle jatkuvaa selviytymistaistelua ja voimavarani alkoivat olla vähissä. Ekososiaalisesti kestävät arvot hautautuivat jatkuvan paineen, kompromissien, kiireen ja stressin alle. Monitieteellisten mediataideteosten parissa työskentely vuodesta 2015 alkaen oli jo laajentanut tekijyyttäni toisiin konteksteihin ja tapoihin tehdä taidetta, joten esitysten parissa työskentely alkoi tuntua vieraalta sekä kestämättömältä. Kuten Helsingin yliopistossa työskentelevä teologi ja tutkija Panu Pihkala kiteyttää:

“Kaikki, jotka ovat kantaneet reppua tai rinkkaa, tietävät, että kyse ei ole pelkästä kuorman määrästä, vaan kuorman suhteesta ihmisen kantokykyyn. Ihminen on yleensä yllättävän sitkeä ja hänen kantokykynsä kasvaa taakkojen myötä. Mutta rajansa kaikella. Liialliset kuormat vievät elämästä toimintakykyä ja iloa. Tarvitaan kolmea asiaa: sopivia yksilöllisiä kuormia, riittäviä lepohetkiä kantamisen välissä ja taakkojen yhteistä jakamista. Parhaimmillaan yhteinen vaellus on sitä, että kun jollakulla on heikompi hetki, joku toinen kantaa enemmän kuormaa.”⁴

Aika on myös rajallinen ja jotta merkityksellisyyden kokemus sekä arvot voisivat johtaa kohti aidosti kestävää tulevaisuutta, joistakin itselle ja ympäristölle haitallisista tekemisen tavoista oli vain yksinkertaisesti luovuttava. Oli siis aika sammuttaa valot teattereiden näyttämöiltä. Viimeiseksi teatteriesityksen suunnittelutyökseni jäi WAUHAUS-kollektiivin kanssa toteutettu lokkien ja ihmisten yhteiseloa rantalomakohteessa käsittelevä teos neljän päivän läheisyys, jonka ensi-ilta oli & Espoon teatterissa syyskuussa 2023.

Kulttuuriantropologi Anna Tsing toteaa teoksessaan Lopun aikojen sieni – Elämää kapitalismin raunioissa (2020), että yleisissä mielikuvissa selviytyminen tarkoittaa oman nahan pelastamista taistelemalla yksin muita vastaan. Esimerkiksi amerikkalaisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa “selviytyminen” on synonyymi valloittamiselle ja laajentumiselle. Tsing ei kuitenkaan käytä selviytymistä samassa merkityksessä, vaan korostaa, että elossa selviytyminen vaatii yhteistoimintaa. Tsing käyttää termiä "kontaminaatio" viitatakseen tapahtumalliseen prosessiin, jossa yksilöt vaikuttavat toisiinsa tietoisissa suhteissa ja muuttuvat näiden kohtaamisten myötä. Tämä on välttämätöntä elinkelpoisen maapallon ja monimuotoisten ekosysteemien ylläpidossa. Tsingin mukaan vain keskinäissuhteiden verkostoon ja kytkeytyneisyyksiin havahtuminen voi synnyttää aivan uusia suuntia ja maailmoja.⁵ 

Kuva: Niskanen & Salo – Satelliitti (työnimi). Valokuva: Jani-Matti Salo.

LÄHTEET:

¹ Pihkala P. (2019) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja: Helsinki. 81. (E-kirja). 

² Tanskanen R. & Kuoppa S. (2023). Kapitalismin suuri illuusio. Into: Helsinki. 227. 

³ Tanskanen R. & Kuoppa S. (2023). Kapitalismin suuri illuusio. Into: Helsinki. 228. 

⁴ Pihkala P. (2019) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja: Helsinki. 76. (E-kirja).

⁵ Lowenhaupt Tsing A. (2020). Lopun aikojen sieni: Elämää kapitalismin raunioissa. (The Mushroom at the End of The World: On the Possibility of Life in Capital Ruins, 2015). Suom. Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto: Helsinki. 45-48.